Depression is like a war. You either win or you die trying

Olen ahdistunut, moraalinen krapula vaivaa. En tiedä miten päin olla. Itkua ei tule. Kyyneltäkään ei valu eikä suustani tule ääntä, vaikka sisälläni raastaa tuska ja epätoivo. Puhun vaisusti psykologille, ääneni tuntuu murtuvan, mutta vedän esitykseni loppuun. Minä voin hyvin, paremmin, en halua satuttaa itseäni ja olen saanut toivoni takaisin. Miksi valehtelen ihmisille joka minua yrittää vielä auttaa.

Miten kaipaankaan vanhoja aikoja. Sinua ja minua. Pienempää kehoa. Suurempaa tahdonvoimaa. Kaipaan tätä blogia, internetin ihmeellistä mailmaa ja sen ihmisiä seisomaan rinnallani. Kaipaan sitä aikaa kun kesällä saattoi olla ilman takkia, joka nyt helteellä kuin helteellä peittää koko revityn käsivarteni. Jonka viillot ovat minulla tuoreessa muistissa, joiden veri valui osaston lattialle. Nyt ne ovat haalistuneet, mutta silti niin näkyvillä.

Aika kuluu ja ihmiset ja elämäntilanteet muuttuu, minä en.